Hairahdus

Istun miettimässä miten kertoisin siitä mitä tapahtui. En ole ollut kirjoittamatta sen takia, että olin pahanteossa vaan sen takia että kahdentoista tunnin työpäivät on syöneet veronsa minun energialeveleistä. Viikon aikana on tapahtunut kaksi isoa asiaa, joissa molemmissa vilkkui sana hairahdus. Kerron molemmat. Spoilerina kerron, että ensimmäisen tarinan voi jättää lukematta jos ei kiinnosta mikään talouteen liittyvä asia ja toinen tarina on minun taloudellinen hairahdukseni.

Haluan kertoa tarinan hairahduksesta, koska viikon ajan minua on risonut ihan älyttömästi. Kolmekymppisenä työssäkäyvänä valoa aistivana olentona koen, että minulla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioitetusti. Keväällä sivumennen sanoin, että ihastuin ihmiseen, jolla paljastui sitten olevan raskaana oleva tyttöystävä. Silloin tuntui kyllä vahvasti siltä, että sekin tyyppi olisi voinut jättää minun lähestymisen välistä, koska loppupeleissä se olin minä, jonka sydän särkyi palasiksi.  Se olin minä, jolla ei ollut mitään väliä. Ei helvetti, alan ihan itkeä.

Menin viime viikonloppuna edellisen työpaikkani kinkereihin työpäivän jälkeen. Näin siellä erään todella ihanan tyypin, joka myös oli aiemmin siellä töissä. Ollaan puhuttu paljon töissä, vaihdeltu kuulumisia. Puhuttu asiaa, ja siis tämä henkilö on varmasti lähes jokaisen naisen mielestä ... kuuma. Ja hän seurustelee. Pieniä lapsia. Tiedän tämän. Puhutaan usein lapsista. No hän tuli juttelemaan mulle ja juteltiin tosi paljon ja hengailtiin. Hän sitten jossain vaiheessa iltaa sanoi minulle, että pitää minua viehättävänä. Menin vaikeaksi, ja hän ihmetteli miksi vaihdoin puheenaihetta. Ilta kului ja hän kysyi pitäisikö hänen lähteä kotiin yöksi. Sanoin etten tiedä hänen menoistaan. Hän toisti kysymyksen monta kertaa. Ja mä vastauksen. Sitten hän jo tuskastui ja sanoi, että eikö hän voisi tulla mun luokse yöksi.

Ja siis kaikista ihmisistä, jos tuo ihminen minun edessäni olisi ollut sinkku, niin tämä olisi ollut mun unelmien kysymys. Mutta kuten sanoin, olin olettanut, että me olemme kavereita, ja hän seurustelee. Kysyin onko hänellä tällainen sopimus avovaimonsa kanssa, joka on nukkumassa lasten kanssa kotona. Saako hän tulla toisen naisen luokse yöksi. Arvata saattaa ettei mitään sellaista sopimusta ollut. Hän kuulemma tekee mitä tahtoo. Koska mä olen sinkku, ja omasa mielestäni saan tehdä mitä tahdon, esitin hänelle kysymyksen mikä minua kiinnosti eniten:

MIKÄ MINÄ OLEN TÄSSÄ KUVIOSSA?

Hairahdus. Tämä on suora lainaus. Hairahdus.

Istuin siinä ja mietin, että en voi huutaa, en voi sanottaa kaikkea sitä raivoa mitä tunnen sisälläni tälle yhdelle muutaman drinkin nauttineelle idiootille. Joten sanotin hänelle tunteeni seuraavanlaisesti: mitä minä saan tästä? Tietääkö se, miltä tuntuu olla se ihminen, johon viitataan -se ei merkinnyt mitään- lausein kun kaikesta paskasta jäädään kiinni.

Että mä olen se ihminen, joka ei merkitse mitään. MINÄ.

Oikeastaan tässä vaiheessa tämän MUKAVAN tyypin todellinen sisin paljastui. Hänen mielestään hairahduksen voi saada anteeksi ja mä saisin hauskanpitoa. Mutta hän ei ala kuuntelemaan mun moralisointia ja varmaan nyt sitten on parempi, että hän menee yksin kotiin. Että ei hän ala anelemaan. Tässä oli ihminen, joka oli esittänyt mukavaa vain saadakseen perjantai-illan lipsahduksen, josta voi kehuskella eteenpäin. Miesten mies.

Hairahdus. Puhaltelin ulospäin. Puhaltelen edelleen ulospäin.

Mä olen hairahdus. Sanomattakin selvää etten lähtenyt hänen mukaansa. Tai hän minun mukaani. Mä kyynistyn silmissä.

Mä vielä sanotan sen, mikä saa mut raivonpartaalle tässä. Että mä kelpaan kyllä perjantai-illan panoksi mutta kaikki muu on liikaa. Niin mieltä ylentävää, että en tiedä onko kenelläkään parempaa tarjota. Ja jos tämä on paras tarjous niin kuka vittu tähän haluaa tarttua?

Näistä raivonpartaalla olevista fiiliksistä onkin hyvä hypätä seuraavaan aiheeseen. Eli omaan hairahdukseeni. Olin nimittäin jo liian ylpeä. Kävin kaupasta aleruokaa, viikon aleruoat kolmekymmentäkolme euroa, päälle viisikymppiä. Pysyin ruokabudjetissa ja pakkanen täyttyi ruoasta.

En koodinoinut rahaani. En koordinoinut impulssejani. Kävelin silmälasikaupan ohi. Sanoin baby-puudelille, että mennääs kattomahan, noi kehykset on upeat. Siis UPEAT. Olin varma, että ne näyttävät kauhealta.

Laitoin ne päähän. Optikko kysyi tuliko minullekin ylimääriisä sydämenlyöntejä. Tuijotin itseäni. Nämä ne on, ne mitä olen etsinyt vuosia. Ne, jotka pysättää katseen ja naulitsee mun silmät. Niissä on iso hintalappu. Ja mä otin ne.

Ja tämä teko ei perustu järkeen eikä matematiikkaan tai muuhunkaan. Tämä perustui johonkin ihan muuhun.

Ja kyllä nyt on tavoite myydä tavaraa niiden lasien arvosta seuraavan kuukauden aikana.

Saa kritisoida huutomerkki huutomerkki.

Tämä oli minun hairahdukseni.