Tunnemyrskyinen viikko. Se kuvasti viime viikkoa hyvin. Ekonomimmi huomautti ostinkohan mahdollisesti silmälasit kokemieni negativiissävytteisten tunteiden vuoksi.
Kyllä ja ei. Kyllä, koska olen elokuun alusta alkaen ollut aika tuuliajolla tunteiden suhteen. Ei, koska viimeiset kymmenen vuotta olen etsinyt niitä "mun laseja". Niitä jotka kuvastaa mun sisintä.
Pidin kuitenkin kommentin saamista äärimmäisen tärkeänä. Akselilla toukokuu-elokuun alku nimittäin olin tunnepuoleltani hyvinkin stabiili ja silloin oli helppoa elää köyhistellen. Siis ihmettelin miten yleensä pystyin aiemmin velkaantumaan ja käyttämään rahaa niin holtittomasti.
Olin erinäisen jutun johdosta, johon en sitten lähtenyt mukaan, tapaamassa psykoterapeuttia. Hämmästyksekseni 45 minuutin juttelun päätteeksi hän totesi minun olevan sinut itseni kanssa ja vaikutin siltä kuin olisin löytänyt sisäisen rauhan.
Ja siltä minusta tuntuikin. Kuin olisin vihdoinkin oppinut elämään sisäisen minäni kanssa. Pitämään itsestäni kovasti.
Kuin kaikki vastaukset olisivat olleet valmiina minun pääni sisällä. Silloin rahakin totteli minua.
Oletteko katsoneet Shetlansaarten murhamysteerejä? Minusta tuntuu kuin seisoisin tuulessa ja tuiverruksessa niissä isoissa, jylhissä maisemissa.
Elämässä pitäisi oppia koordinoimaan tunteita. Ajattelin ottaa tunteiden sanottamisen käyttöön. Haluan sen rauhan ja voiman takaisin sisälleni.
Sen, että pidän itsestäni ja valinnostani. Sen, että minulla on merkitystä. Ja että rahakin tottelee minua. Pitikö elää polttaen kaikki setelit jo ennen kuin ne ovat todellisina koodeina pankkitilillä vai suojaten tulevaisuus?
Tunteet ovat myös mahtava mahdollisuus. Niitä ei kannata haaveilla peittää tai piilottaa. Ne ovat mielestäni liian aliarvotettu. Huomasin yksi päivä itkeväni kun luin loppuun kirjaa (olen tosi nössö lukija ja samaistun tosi voimakkaasti kirjojen päähenkilöön, siksi minun pitää valita kirjat huolella, kun otan juonet liian tosissaan). Siis ilmaiseksi sain tuntea kuinka päähenkilö kuolee syöpään. Se oli ihan hirveää. Enkä edes oikeasti pienissa aivossa tajunut vielä silloin että itkin. Kun kirja oli ihan loppu ja hengitin tajusin että kyyneleet olivat vierineet jo pitkään. Sitten minulla vasta repesikin. Kun itkin sitä onnea, mikä itsellä on. Sain oivaltaa omasta onnesta jotain!
VastaaPoistaLue Affinity Konarin elävien kirja.
PoistaSe vie mennessään