torstai 27. joulukuuta 2018

paska, paskempi, vuosi 2018

Vuosi alkaa olla pulkassa. Onneksi. Voin sanoa, että tämä syksy on ollut omalta osaltani ihan paska. Siis jotenkin niin voimia syövä ja sisuksia nakertava. Päivää ennen aattoa istuin kotini lattialla miettien miten kaikki mitä yritän muuttuu paskaksi. Olen totaalisen jäljessä aikataulusta, ja joka kerta kun on vuoroni tehdä jotain on se menettänyt jo merkityksensä tai muuttuu katastrofiksi.

Odotin joulua kovasti. Olin jo helmikuusta alkaen suunnitellut legojoulukylää. Nyt joulukuun alussa tein 20 päivän aikana 144 tuntia töitä ja jokaiselle vapaapäivälle osui hommaa ja arvata saattaa mitä tapahtui legojolukylälle. Se ei kerennyt valmistua. Eipä sillä, olemme joulun aina äidilläni, enkä sitä tietenkään tänne olisi tuonut.

Kaikessa tässä olen päässyt lähemmäksi sitä tunnetta mihin minä ostan ratkaisua. Ja olen sanoittanut sen näin itselleni ymmärrettäväksi. Minä ostan yksinäisyyteen. Minä luon projekteja luodakseni illuusion jostain yhteisestä, mikä peittäisi sen yksinäisyyden. Esimerkkinä se tonttuovihurahdus sekä joululegokylä. Molemmissa kuvittelin liittyväni johonkin "joulu ja hyvä äiti"-henkisiin ryhmiin. Rakastan suunnittelua ja sitä että saa miettiä mitä pitäisi tehdä ja millaisia legoja ostaa. Otan kuvia, mallailen malleja, konsultoin kavereita ja kaupan myyjiä. Yhtäkkiä on energiaa ja kuuluu johonkin isompaan kokonaisuuteen. Ihan kuin olisin puudeli, joka haluaa leimautua johonkin isompaan ryhmään.

Kun opiskelin yliopistossa minulla oli usein tunne, etten kuulu tänne, olen liian erilainen. Hoitoalalla useimmiten tuntuu, että olen hyvinkin ulkopuolinen. Yksi työkaverini sanoi pienessä humalatilassa, että olen niin outo, että hän haluaisi tietää minusta enemmän. Joulupöydässä veljenikin kysyi kuvittelenko olevani normaali. Ja en oikein tiedä, koska minusta kukaan näistä ei tunne minua. He eivät tiedä mite nöyryyttävältä minusta tuntui jäädä työttömäksi, miten minuun sattui kun olin tehnyt 144 tuntia töitä ja palkkani on hädin tuskin 2t euroa ennen veroja, kuinka koko tämän syksyn olisin tarvinnut halauksen ja jonkun sanomaan, että kyllä kaikki järjestyy. Minä haluaisin, että joku sanoisi, että on ihan ok tuntea olonsa väsyneeksi ja on ok haluta huutaa että vittuako tämän piti juuri nyt tapahtua ja on ihan ok kaivata sitä omaa laumaansa.

Piti puhua rahasta ja keikkailun aiheuttamasta stressistä mutta näillä mennään tänään!

PS. Meidän puudeli on ihana <3

4 kommenttia:

  1. Kuule. Sairaanhoitaja täällä moi! Meitä on onneksi erilaisia tässäkin hommassa ja hyvällä sanon, että kaikki meidän yksikön hoitajat on vähän vinksallaan. Potilaatkin on erilaisia. 😊 Mulla oli myös takki todella tyhjänä ennen lomalle jäämistä. Kolme yötä loman alusta valvoin ja työasiat tuli uniin. Olen huomannut, että meillä jokaisella on niitä omia mekanismeja jaksaa ja saada hyvä mieli. Raha liittyy niihin moneen varmasti todella vahvasti. Sinä tiedostat jo sen. Älä jää suremaan niitä menneitä. Tsemppiä ja ihanaa tulevaa vuotta 2019. Ja sitten se: *hali*

    VastaaPoista
  2. Jeps, ulkopuolisia täälläkin. Mutta onneks osaan muodostaa vaan niin lyhyitä ajatusketjuja, että suurimman osan ajasta en tajua kuinka surullista tuo on ja kuinka on enemmän sääntö kuin poikkeus että olen jotenkin ulkopuolinen.

    Totta, että kaikissa meissä on erikoisuutemme. Omalla kohdallani kuitenkin on ihan lääkärissä asti todettua että outoja ollaan! :D Sitä kuuli niin paljon että jotenkin sivuutti, ajatteli että muillekin koko ajan sanottais ”oot outo” tai ”miten kukaan voi olla noin outo, en ole ikinä tavannut ketään niin outoa kuin sinä”, mutta ei, niin ei sanota ihan jokaiselle vastaantulijalle.

    Haleista: niin ärsyttävää, yleensä ei oikein tajuta. Ratkasujen tilalta kannattais yleensä mieluummin tarjota sitä halausta.

    VastaaPoista
  3. Hali, sä oot just hyvä tuollaisena kuin oot <3

    VastaaPoista