5yhdeksän tuntia

Enää 5yhdeksän tuntia puudelin saapumiseen talouteemme. Enää neljä työvuoroa konkurssipesälle. Enää yhdeksän päivää jouluun.

Eniten minua harmittaa kaikki. Harmittaa työkuviot. Sain työpaikan, jota en oikeastaan halua, enkä tiedä miksi hain sinne. Sinne minne haluan, lähetin viestiä, soitin ja soitin uudestaan. Sen paikan osastonhoitajan ketutuksen katkuista puhelinkeskustelua tulen aina miettimään johtamistaitojen puutteen näytöksenä.

Ainoa iloinen asia on minipuudeli. Kohta hän on täällä. Odotamme niin innolla. Hän tulee tekemään arjestamme niin iloista. Olen aidosti häkeltynyt teidän positiivisista kommenteista. Luulin, että tulisi pikemminkin syytöksiä toiminnastani. Koska faktahan on se, että negatiivista rahaa siitä koirasta seuraa. Mutta sitäkin enemmän iloa ja onnen hetkiä. Jännittää ja tuntuu hyvältä samaan aikaan.

Mun tekisi mieli vyöryttää kaikki paha olo, ja vitutus ja ärsyyntyminen omaan elämääni tähän näppäimistölle. Jotenkin tuntuu kuin tämä konkurssi olisi ollut viimeinen niitti arkkuun. Mulla on ollut pitkään sellainen kasvava pettymyksen tunne itseäni kohtaan. Mä olen pettynyt mun alavalintaan, en siksi ettenkö aidosti tykkäisi ensihoidosta, koska se on minusta sykähdyttävintä minkä tiedän, vaan koska se muokkaa elämääni tiettyihin suuntiin, joita en oikeastaan aiemmin aavistanut.

Ensinnäkin minua vituttaa se, että monet hyvät työpaikat saadaan sillä että tunnetaan joku joka tuntee jonkun joka tuntee jonkun. Toinen on se, että ne saadaan harjoittelupaikkojen perusteella, siellä harjoitteluissa saadaan jalkaa oven väliin. Harjoittelupaikat jaetaan täysin päättömän järjestelmän kautta, mikä kaatuu ainakin sata kertaa harjoittelupaikkojen jakotilanteessa. Mua vituttaa se, että en saa keskustella mun palkasta. Ei ole palkkaneuvotteluja. Sama paska palkka olitko ollut tehohoitajana viimeiset kolmekymmentä vuotta vaiko aloittanut viime viikolla. Paitsi nyt kun keksittiin hienosti, että aletaan tehdä tehtävien vaativuusarviointia ja otetaan pois niiltä jotka ovat olleet vähemmän aikaa ja annetaan niille jotka ovat olleet pidemmän aikaa. Sinänsä aika tyhmää, koska samaa työtä se ihminen joka on ollut kolmekymmentä vuotta töissä vs. vuoden töissä joutuu siellä tekemään. Minusta palkkatasoa olisi yleisesti pitänyt nostaa alkamaan numerolla kolme, eikä miettiä, että jos A-vaativuuluokalta otetaan viisikymppiä pois ja annetaan C-vaativuusluokalle niin johan hyvä tulee.

Pienellä palkalla minulla ei koskaan ole mahdollisuutta ottaa isoa lainaa. Tai edes pienempää asuntolainaa. Koska tässä maailmankaikkeudessa toimia ei ole, vaan ihmiset tekee työnsä pätkissä, ja vaihtaa työpaikkaa, koska uskoo hoitotyön olevan vihreämpää eri osastoilla, niin lainan saaminen on hankalaa. Ja tämä vuoorotyö. Tiesittekö, että iltalisä on kaksikymmentäprosenttia tuntipalkasta kello kahdeksantoista ja kahdenkymmenenkahden välillä. Jos tuntipalkka olisi huimat viisitoista euroa se tekisi kolme euroa per tunti. Maksimissaan kaksitoista euroa neljältä iltatunnilta. Miinus verot.

Minua ärsyttää että en miettinyt minkäarvoista työtä lähden tekemään kun hain kouluun. Minua ärsyttää että minulle sanotaan, että teen arvokasta ja hienoa työtä. Mahtavaa, mutta minusta se hoitaja, joka on palvelutalossa yövuorossa ja siellä kaksikymmentä kolme enemmän ja vähemmän sekavaa vanhusta ja tämä hoitaja koko yön yksin, niin tämä hoitaja on lähes pyhimys- usein se on vielä lähihoitaja, sillä rapiat kahden tonnin eli noin kahdentoista euron tuntipalkalla.

Mua ärsyttää etten ole se oma iloinen itseni. Ja samalla mä ärsytän itseäni. Mua ärsyttää, että tästä piti tulla todella hyvä joulu, olen rakentanut legojoulukylää jo helmikuusta saakka ei helvetti kun olen stressaantunut nyt joulun alla, ja konkurssi syö palkasta osan ja joudun ottamaan töitä vielä lisää tälle joulukuulle. Ja nyt alkukuun olen ollut koko ajan töissä ja nyt niin toivon, että tässä toimisi huutomerkki.

Sovitaanko, että seuraava vuosi on täynnä onnellisia ajatuksia ja tapahtumia?